Uusurbanismista traditionalistiseen maaseuturakentamiseen?

Vantaan Kartanonkoskea. Kuva: Public Domain

Uusi urbanismi -liike on lähtöisin USA:sta, jossa 1980-luvulla alettiin kapinoida pientalo- ja betonilähiöiden synnyttämiä ekologisia, esteettisiä ja sosiaalisia ongelmia vastaan. Ryhmä yhdyskuntasuunnittelijoita alkoi kehitellä tiivistä, selkeästi hahmotettavaa kaupunkirakennetta, joka ei perustuisi yksityisautoiluun vaan mahdollistaisi kävelemisen ja julkisten kulkuneuvojen käytön. Nämä perusperiaatteet yhdistyivät sitten useimmilla uutta urbanismia edustavilla alueilla uusvanhaan, lähinnä 1900-luvun alun amerikkalaiseen arkkitehtuuriin. Yksi esimerkki tällä tavoin vanhanajan kylämäistä ilmapiiriä tavoittelevasta uudesta asuinalueesta on Kentlands  Marylandissa. Nyt Yhdysvalloissa on jo yli 200 uusurbanistiseen tapaan rakennettua asuinaluetta ja liike on levinnyt ympäri maailmaa murtaen modernismin valtaa. 

Eurooppaan on perustettu oma neuvosto edistämään uutta urbanismia. Hollannissa uusvanhasta asuntorakentamisesta on tullut suuri bisnes, kun on nähty, että tällaiset alueet käyvät paremmin kaupaksi. Ideologia on lyönyt itsensä läpi myös Englannissa, Tanskassa ja Ruotsissa. Esimerkeiksi käyvät vaikkapa Brandevoort Hollannissa ja Tukholman Kungsholmenilla sijaitseva St Erikskvarteren. Vantaan Kartanonkoski on ensimmäinen uusurbaani asuinalue Suomessa. Kaikki nämä ovat pitkälti kopioineet vanhaa eurooppalaista kaupunkiarkkitehtuuria ja onnistuneet luomaan viihtyisiä ja asukkaidensa suuressa suosiossa olevia alueita - mutta saavat kiivasta kritiikkiä arkkitehdeiltä. Etenkään Suomessa arkkitehtien valtavirta ei halua ottaa liikettä tosissaan. Uusvanhaa rakentamista pidetään keinotekoisena yrityksenä palata "vanhaan hyvään aikaan". Uudenhan pitää aina selkeästi erottua vanhasta, eikä vanhan kopiointi voi olla hedelmällistä. Kartanonkosken suunnittelija onkin ruotsalainen arkkitehti Erika Wörman, joka viisi vuotta sitten Helsingin Sanomien haastattelussa  totesi: "Ei arkkitehdin pidä olla individualistinen taiteilija, vaan keskustella käyttäjien kanssa. Modernismilla on Suomessa niin pitkä varjo, ettei muita tyylejä hyväksytä. Alvar Aaltoon vedotaan melkein kuin uskontoon. Kukaan ei uskalla poiketa linjasta, kun pieni klikki vahtii, että ollaan uskossa."

Rakennuttajille ja kaupunginjohtajille kaikki odotukset ylittänyt uusvanhojen asuntojen kysyntä painaa enemmän kuin arkkitehtien tuomio. Asukkaiden viihtyvyys, ihanteet ja toiveet asuinympäristöstä puhuvat puolestaan ja suhtautuminen uusurbanismiin päätyy pelkäksi asennekysymykseksi.  Niinpä esimerkiksi Espoon Suurpellon kartanoalueelle suunnitellaan nyt samanhenkisiä taloja kuin Fiskarsin ruukkialueella. Suurpellon asemakaavan muutosehdotuksessa sanotaan näin: "Kartanomäelle on suunniteltu työpajojen, ateljeetilojan ja asuntojen muodostama "Pikku-Fiskars", "Kylänmäki", jonka uudet rakennukset on sijoitettu purettujan kartanon rakennusten paikoille. Näin olemassa oleva miljöö ja puusto säilyvät ja paikallishistoriaa palautetaan Suurpellon alueelle". Uusurbanismi on tulossa jäädäkseen myös Suomeen. 

Kaikki nämä esimerkit sijaitsevat kaupungeissa. Entä mitä traditionalistinen ajattelu voisi merkitä eteläpohjalaisessa kylämaisemassa, jossa voidaan hyödyntää omaa olemassa olevaa imagoa ja omaa perinnettä ilman tarvetta hakea esikuvaa muualta? Uusurbanismin suosio todistaa, että traditionalistisen rakentamisen ajatusta kannattaa kehittää. Meillä se ei merkitsisi vieraiden vaikutteiden omaksumista, vaan oman vanhan rakentamistavan jatkamista tauon jälkeen. 

Vanhan rakennuskannan suojelu on äärimmäisen tärkeää, mutta se ei nykytahdilla pysty pelastamaan kaikkia jäljellä olevia rakennuksia. Jos rakennettua eteläpohjalaista kulttuurimaisemaa halutaan säilyttää leimaa-antavana piirteenä maakunnan maisemassa, sitä on voitava myös palauttaa. Siten suojelu ei voi olla ainut keino rakennuskulttuurin ja arvokkaiden maisemien säilyttämiseksi. Jos se nähdään ainoaksi keinoksi, perinnemaisema rakastetaan kuoliaaksi. 

Sulva, Suomen paras asuinalue 2006

Mustasaaren Sulva äänestettiin ylivoimaisesti Suomen parhaaksi asuntoalueeksi 3800:n kilpailuun ilmoitetun alueen joukosta vuonna 2006. Sulvan kylän ytimen muodostaa purku-uhan alla olleiden, muualta siirrettyjen, moderniin asumiskäyttöön kunnostettujen vanhojen pohjalaistalojen muodostama kokonaisuus Stundarsissa. Kilpailun toteutti Suomen Kiinteistöliiton "Hyvä Asuminen 2010"-kehitysohjelma. Kaksitoista jatkoon päässyttä aluetta esiteltiin perjantai-iltaisin MTV3:n "Joka kodin asuntomarkkinat" -ohjelmassa. Kilpailun tarkoitus oli selvittää, millaisia asioita ihmiset pitävät asuntoalueella tärkeänä. Yleisöäänestys toteutettiin 24.11.-3.12. internetissä, ja äänistä suurin osa tuli Etelä-Suomesta. 

"Perinteisen miljöön luominen rakennuksia siirtämällä ja kiinnittyminen vahvaan kyläperinteeseen on aivan uudenlainen konsepti tuottaa ympäristöä. Tämän tyyppisellä perinnemiljööllä tulee olemaan yhä suurempi kysyntä tässä hektisessä maailmassa", todettiin asiantuntijaraadissa. "Kysyntä on paljon, paljon suurempaa kuin tarjonta. Ei ole vapaita tontteja. Paikka ja yhteisöllisyys tekevät siitä niin halutun", sanoo Helena Nurmikoski Vaasan Huoneistokeskus Oy:stä. 

Sulvan Stundarsissa sijaitseva perinneasuntoalue sijaitsee ulkomuseon vieressä ja alueella on kaikkiaan yi sata muualta tuotua rakennusta joko museo- tai asuinkäytössä. Alueen rakennusjärjestys tehtiin jo vuonna 1976. Se oli aikanaan poikkeuksellinen ratkaisu - ja sitä se on edelleen. Asukkaat ovat itse määritelleet, millaisessa ympäristössä haluavat asua sekä luoneet säännöt sille, miten alueella saa rakentaa. Sen sijaan, että asuinalueelle olisi rakennettu kunnan aikomia kerrostaloja, sinne onkin saanut rakentaa ainoastaan muualta siirrettyjä vanhoja pohjalaisrakennuksia. 

Rakennustapaohjeen mukaa enintään kaksi asuntoa käsittävän päärakennuksen lisäksi tonteilla on oltava tietty vähimmäismäärä muitakin perinteiseen pihapiiriin kuuluvia rakennuksia. Asumisen, sosiaalisen toiminnan tai kotiteollisuustoiminnan edellyttämiä peruskorjauksia rakennuksiin saa tehdä vain siten, että rakennuksen historiallisesti arvokas tai kyläkuvan kannalta merkittävä luonne säilyy. Kaduille ei haluta asvalttipintaa eikä moderneja katulamppuja. Ja niin edelleen. Tonttien lukumäärä on kasvanut alkuperäisestä yhdeksästä kahdeksaantoista ja lisää tulijoita olisi, jos vain tontteja riittäisi. 

Sydän sykähtää lämpimästi, kun kävelee Stundarsin vanhojen rakennusten keskellä. Maisema on kuin postikortista ja tunnelma niin kotoisa, että tekisi mieli jäädä sinne. Kun alueen asukas ystävällisesti päästää katsomaan kotiaan sisältä saakka, voi todeta että siellä on ihailtavan hienosti osattu yhdistää nykyajan asumismukavuus vanhan talon henkeen ja luonteeseen. Mistä tämä vahva tuttuuden ja viihtymisen tunne tulee? Pelkästään omista kadonneen lapsuusmaiseman muistoistako? Kenties peräti kollektiivisesta muistista? Viehättävistä kuvista, joita maalaisromanttiset sisustuslehdet ovat pullollaan? Kaipuusta rauhaan ja harmoniseen kauneuteen kiireisen elämän ja rikkonaisten autonikkunanäkymien keskellä ainakin. Tulkoon tunne mistä tahansa, sen jakaa moni omasta vanhasta talosta haaveileva. Tällaisessa paikassa, jossa historiasta on tehty tulevaisuutta, olisi hieno asua. 

Silti mielessä kalvaa pikkuinen murhe. Onko jokainen tälle alueelle siirretty vanha rakennus todella ollut purku-uhan alla? Eikö yhdelläkään olisi ollut uuden elämän mahdollisuutta sillä pohjalaisella paikkakunnalla, missä sen historia on muodostunut ja mistä se on haettu? Jos vanhan rakennuksen metsästäjä kiertää maakunnissa etsimässä suurinta, kauneinta ja hyväkuntoisinta pois siirrettäväksi tänä päivänä - kun oman kulttuuriperinnön arvostus nostaa päätään ja mahdolliset muuttajat kyselevät perikunnilta tyhjillään olevia taloja - onko hän yhä rakennuksen pelastaja? Missä vaiheessa vanhojen talojen pois siirtäminen alkaa muistuttaa ryöstämistä?

Niin kauan kuin vanhat rakennukset ovat omistajilleen ja ympäröivälle yhteisölle vain yhdentekevä taakka tai harmin aihe, ne ovat muille vapaata riistaa. Stundars alkoi rakentua 70-luvulla siihen aikaan, kun ympäristössä vanhan hävittäminen uuden tieltä oli huipussaan. Stundarsissa on nähty tulevaisuuteen ja näytetty muille pohjalaisille, mistä he ovat luopuneet. Hirsirakennusten siirtämisellä on Pohjanmaalla pitkät perinteet, ja Stundars on pohjalaisena kylänä oikea ympäristö näille rakennuksille. Samalla siirtäjille on kertynyt arvokasta erityisosaamista, jota he nyt pystyvät jakamaan muille vanhojen talojen kunnostajille.

Kulttuuriympäristötietoisuus vahvistuu

Nikkolan ja Pirilän jokivarsiasutus, Ilmajoki. Pirilän rakennusryhmä Kyrönjokivarressa Ilmajoella. Valtakunnallisesti merkittävä rakennettu kulttuuriympäristö. Kuva: MV/RHO Hannu Vallas 2003 

Kulttuuriympäristöön sisältyviä osa-alueita ovat rakennusperintö, rakennettu kulttuuriympäristö, rakennettu ympäristö, rakennukset, muinaisjäännökset, maisema, kulttuurimaisema, perinnemaisema, kansallismaisema sekä tarinat. Stakes käyttää pohjoismaisessa yhteistyössä tehtyä luonnehdintaa kulttuuriympäristöstä: se on ihmisten jokapäiväinen elinympäristö, jossa on esillä historiallisia piirteitä. Kulttuuriympäristö-käsitteen lähtökohtana on, että fyysisessä ympäristössä olevat historialliset piirteet ymmärretään asiayhteydessään ja osana laajempaa kokonaisuutta. Kulttuuriperintö on kyseessä vasta sitten, kun ko. ympäristö on ymmärretty ja hyväksytty yhteisön kollektiiviseksi perinteeksi. 

Pohjanmaan ja Etelä-Pohjanmaan kulttuuriympäristöjä voidaan tällä hetkellä pitää edelleen monimuotoisina. Vanha talonpoikainen rakennuskanta alueella on muuta maata vanhempaa ja kulttuurihistoriallisesti erittäin arvokasta. Paikallisuutta henkivät ypäristöt tukevat asukkaiden viihtymistä ja hyvinvointia, vahvistavat asukkaiden identiteettiä ja yhteishenkeä, sekä antavat juuria ja aineksia henkiselle ja taloudelliselle luovuudelle. Matkailuelinkeinossa sekä kulttuuri- ja hyvinvointiyrittäjyydessä paikallisuuden ja kulttuuriympäristön arvo on kiistaton. Kilpailutilanne edellyttää kulttuuriperinnön monipuolista hyödyntämistä sekä ympäristön tuntemista, arvostamista ja kestävää tuotteistamista. 

Globalisaation myötä paikallisuuden arvo kasvaa. Lukuisat asiakastutkimukset osoittavat, että potentiaaliset maallemuuttajat haluaisivat persoonallisia vanhoja taloja valmiissa pihapiireissä. Silti vanha rakennuskanta vähenee, ja nykyinen rakentamistapa jatkaa maiseman tasapäistämistä. Talotehtaiden kaikkiin Suomen maakuntiin myymät "perinnetalomallit" eivät ole sitä, milla arvokkaita kulttuuriympäristöjä voisi säilyttää. 

Kulttuuriympäristön taloudellinen arvo tunnistetaan, mutta päätöksenteossa se ei vielä sanottavasti näy. Suomen kuntaliitto on päivittänyt ohjeitaan kuntien rakennusjärjestyksen laatimiseen paikallista rakentamistapaa suosien vuonna 2005, mutta vain ani harva kunta on tarttunut mahdollisuuksiinsa vaikuttaa. Myös kuntakohtaista suunnittelua, kaavoitusta ja päätöksentekoa tukevat kulttuuriympäristöohjelmat ovat harvassa. Kattavat rakennusinventoinnit puuttuvat. Suunnitelmallinen rakennusperinnön hoito on tietojen vähäisyyden takia ongelmallista. Lisäksi rakennusperinnön tutkimus keskittyy usein "suurimpien" tai "hienoimpien" kohteiden etsimiseen, vaikka paikallinen arkkitehtuuri saattaa olla ominaisimmillaan hyvinkin vaatimatonta.

Merkittäviä edistysaskeleita on kuitenkin otettu! Kun Pohjanmaan museossa on toiminut rakennustutkija vuodesta 2001, Etelä-Pohjanmaan maakuntamuseo on viimeinkin saanut omansa lokakuussa 2009. Etelä-Pohjanmaalla ensimmäinen kuntakohtainen kulttuuriympäristöohjelma valmistui Ähtärissä syyskuussa 2009. Pohjanmaalla ensimmäistä hallinnon nykyvaatimukset täyttävää kulttuuriympäristöstrategiaa tehdään parhaillaan Närpiöön. Samoin vuonna 2009 perustettiin Hyypän kyläseura ry:n ja Kauhajoen kaupungin aloitteesta ympäristöministeriön päätöksellä Kauhajoen Hyypänjokilaaksoon maan toinen valtakunnallisesti merkittävä maisema-alue.


Suomen perustuslaissa sanotaan, että vastuu kulttuuriympäristöstä kuuluu meille kaikille. Jokaisella on oikeus vaikuttaa elinympäristöään koskevaan päätöksentekoon. Oikeus kulttuuriperintöön antaa oikeuden osallistua keskusteluun. Alueiden käytön nykysuunnittelu ottaa huomioon tavallisen ihmisen mielipiteen, mutta vain, mikäli itse ilmaisemme sen. Valtion ja kuntien voimavarat kulttuuriympäristötyöhön niukkenevat - kansalaisten oman työn ja asiantuntemuksen merkitys kasvaa.  

Ympäristön ja sille annettujen merkitysten arvostaminen on kestävän elämäntavan omaksumista, joka tunnistaa ympäristön näkyvät ja näkymättömät kulttuuriset piirteet, hyväksyy ne ja on valmis antamaan ne tuleville sukupolville. Kyky havaita ympäristössä tapahtuvia positiivisia ja negatiivisia muutoksia, omaksua ja käsitellä ympäristöstä saatavaa tietoa sekä halu toimia vastuullisesti ympäristön puolesta ovat perusta kulttuuriympäristöjen kestävälle käytölle ja säilymiselle. Jotta kulttuuriympäristö voisi olla perintöä, sen tulee säilyä yli sukupolvien.

Ruotsi nostaa rakennusperinnettä UNESCO:n maailmanperintöarvoksi

Kristofersin talot Järvsössä Hälsinglandissa

Ruotsin Hälsinglandissa on jäljellä vanhaa talonpoikaista, paikallisesti omaleimaista rakennuskantaa, jota kutsutaan nimellä "Hälsingegårdar". Siitä nimityksestä kaikki ruotsalaiset tietävät heti, että kyseessä ovat tutut, säännöllisen muotoiset, suuret ja vauraudesta kertovat, nimenomaan Hälsinglandin alueelle tyypilliset maalaistalot pihoineen. Aivan kuten meilläkin kaikki tietävät, millaisesta talosta on kyse kun joku sanoo "pohjalaistalo". Mieleen nousee kuva punaisesta, harmonisesti maisemaansa istuvasta, kookkaasta ja komeasta maalaistalosta, joka sijaitsee nimenomaan Pohjanmaalla. 

Hälsingeläistalojen ja pohjalaistalojen kuvien katseleminen on hämmentävää. Niin paljon ne muistuttavat toisiaan. Voisivat aivan hyvin sijaita samassa maakunnassa, toiset idässä ja toiset lännessä. Eroja löytyykin lähinnä tavassa, jolla taloja ja pihapiirejä näissä kahdessa naapurimaassa arvostetaan ja hyödynnetään. Ruotsin valtio hakee Hälsingeläistaloille UNESCO:n maailmanperintöarvoa ja luultavasti sen tulevana vuonna 2011 myös saa. Sen saamiseksi on pitkään pyöritetty projektia toisensa perään, kunnostettu pieteetillä, luotu kulttuuri- ja matkailuyrittäjyyttä sekä ennen kaikkea verkostoiduttu ja tehty rakennusperinteestä brändi, jolla kokonaisuutta kaupallistetaan ja rahoitetaan. Tämä osoittaa, miten paikallisen rakennusperinteen ja kulttuurimaiseman arvostus saa konkretiaa läntisessä naapurissamme. 

Noin tuhannesta hälsingeläistalosta viiteenkymmeneen pääsee tutustumaan sisälle saakka. Niissä on käsityöläismyymälöitä, kahviloita, maaseutumajoitusta, kokoustiloja ja vaikka mitä muuta. Maisemiin saa opastettuja kierroksia, ja esitemateriaalia jossa kerrotaan rakentamistavan ja talojen historiasta ja nykyisyydestä, löytyy useina kieliversioina. Hälsingeläistaloja asutaan, ja asumisen tapaa pidetään kahdehdittavana. Siinä saa juurevan kontaktin menneiden sukupolvien elämäntyyliin ja -rytmiin sekä tunteen elävästä jatkumosta eilisen ja tämän päivän välillä. Ympäristö huokuu rauhaa ja kauneutta. Koti antaa vastapainon hektiselle työnteolle ja kiireelle, mutta myös inspiraatiota luovuuteen. 

Ruotsissa vanhojen talojen kunnostamisesta on tullut buumi, jonka myötä rakennusapteekkien kierrätystavara ei kauan hyllyissä lepää. Tarvikkeiden kysynnän kasvaessa on alettu tuottaa uudelleen sellaisia välineitä ja materiaaleja, joiden valmistus oli lopetettu ajat sitten. Restauroinnin ammattilaisilla riittää työtä, ja kustantajat kehittävät yhä uusia "country living" -teemalehtiä, jotka ovat täynnä kuvia viehättävästi sisustetuista, modernissa asuinkäytössä olevista vanhoista maalaistaloista. 

Kun Hälsinglandissa näyttää valokuvaa pohjalaistalosta, reaktio on lähes tyrmistynyt. Siellä harva tuntuu tietävän, että samantyyppistä rakennuskantaa löytyy myös Suomen puolelta Pohjanmaalta. Tukholman seudulla pohjalaistalot kyllä tunnetaan. Niitä on viimeisten vuosikymmenten aikana siirretty sinne vähintäänkin kymmenittäin. Alan väeltä olen useaan otteeseen kuullut väitteen, että sadoittain. En millään haluaisi uskoa sellaista mahdolliseksi.  Hävettää. Ja surettaa.

Onko oman historian kunnioittaminen sivistyksen mitta?

Knuuttilan taloryhmä Kuortaneella.  Kuva: Eeva-Liisa Kulju, Viiskunta

Maaseutumaisema on muuttunut reippaasti. Vuosisatojan ajan hyvin toiminut perinteinen maatalon pihapiiri ei enää olisi toimiva sellaisenaan. Riihet on korvattu kuivaajilla, hevostallit ja liiterit konehalleilla. Aittojen tilalle on tullut viljasiiloja ja latojen tilalle muoviin kääräistyjä pyöröpaaleja. Eipä taida enää missään olla samalla maatilalla navettaa, lampolaa, kanalaa ja sikalaa saati sellaista navettaa, jossa olisi omat karsinansa kaikille eri eläimille. Maatilat ovat erikoistuneita ja tuottavat elintarvikkeita suurissa yksiköissä, jotka näkyvät maisemassa valtavina tuotantolaitoksina. Lampaita näkee harvoin, lehmät eivät välttämättä enää laidunna ulkona, siat ja kanat kasvavat sisätiloissa. Kaikki tämä on väistämättömän kehityksen tulosta, kun väestöstä enää pieni osa tuottaa itse ruokaa. Väkimäärä kasvaa ja keskittyy kaupunkeihin, jolloin ruoan tuotannon on oltava tehokasta. 

Maaseutumaisema on viimeisten seitsemänkymmenen vuoden aikana muuttunut muistakin syistä. Ammattimainen arkkitehtuuri alkoi levitä maaseutupitäjiin jo ennen sotia, ja sotien jälkeen rakentamisen tarve räjähti, kun oli nopealla aikataululla sijoitettava oman maan pakolaisia uusille asuinseuduille ja suuret ikäluokatkin syntyivät rajoiltaan kaventuneeseen maahan. Rakennustarpeista oli pulaa, valtio sääteli voimakkaasti suunnittelua ja rakentamista, ja koulunkäyneiden suunnittelijoiden tekemät tyyppipiirustukset mursivat paikallisen rakennusperinteen. Taajamiin nousi ensimmäistä kertaa omakotitaloalueita, joissa talot olivat keskenään samannäköisiä. Rakentamisen paine johti siihen, että rakentamisesta kehittyi teollisuuden tuotantohaara, jossa määrälliset tavoitteet nousivat hallitseviksi. Rakennuksista tuli rakennuttajille pelkkiä sijoituskohteita, joilla ei ollut heille itselleen muuta merkitystä. Samanlaisia talotyyppejä käytettiin sekä maaseudulla että taajamien omakotitaloalueilla. Suomen eri maakuntien ilme yhtenäistyi, ja rakennettujen maisemien kulttuurinen omaleimaisuus alkoi väistyä.

Funktionalistisesta modernismista tuli 1950-luvulla suomalainen ihanne, jonka nimissä on sittemmin hävitetty pysyvästi paljon kaunista vanhaa rakennuskantaa. Funktionalismissa yksi keskeisistä ajatuksista on, että esimerkiksi sellainen koristelu, jolla ei ole käytännön tarkoitusta, tulee karsia suunnittelusta kokonaan pois. Alvar Aallon suunnittelema Seinäjoen hallinto- ja kulttuurikeskus on Etelä-Pohjanmaalla tänäänkin se ykköskohde, jota esitellään ulkomaisille turisteille malliesimerkkinä suomalaisesta arkkitehtuurista. Ulkomainen vierailija ihailee jos ihailee - ja kysyy sitten: "Missä teillä on vanha kaupunki?"

Turisti on kenties kotoisin jostakin eurooppalaisesta kaupungista, jonka ytimessä on yhä tallessa keskiaikaisia taloja vanhan kaupunginmuurin ympäröiminä. Ne saatettiin pommittaa hajalla maailmansodassa, mutta rakennettiin uudelleen samannäköisiksi kuin ennen pommituksia. Ehkä hän tulee Saksasta, jossa laki puuttuu ankarasti vanhojen rakennusten purkamiseen ja jossa on siirretty kokonaisia kyliä moottoritien alta uuteen paikkaan, että vanhat rakennukset säilyisivät maisemassa. Tai Italiasta, jossa suuretkin rakennushankkeet pysyvät jäissä kunnes arkeologiset tutkimukset on saatettu päätökseen. Tulipa hän mistä tahansa sivistyneestä maasta, joka tapauksessa hän tulee paikasta, jossa vanhoja rakennuksia arvostetaan suuresti, ja jossa oman historian ja kulttuuriperinnön tietoista hävittämistä pidettäisiin täysin käsittämättömänä tekona. 

Seinäjoki on Vaasan, Kokkolan tai vaikkapa Kristiinankaupungin rinnalla vielä hieman murrosikäinen keskus. Se ei ole nuoruuden huumassaan halunnut jättää jäljelle mitään vanhaa, vaan on purkanut puurakennukset pois kerrostalojen ja aaltolaatikoiden tieltä, ja suunnittelee yhä parkkipaikkoja viimeisten keskusta-alueella sijaitsevien aittarakennusten paikalle. Sillä on ollut kiire aikuiseksi, eikä se ole sietänyt muistoa lapsuudestaan Ilmajoen mahtipitäjän kylänä. Vaikka se korostaa nuoruuden kasvuvoimaansa ja menestystään olemalla mahdollisimman nykyaikainen, alkaa sen itsetunto kuitenkin saada jo aikuista varmuutta. Se alkaa oppia arvostamaan ikkunoistaan avautuvaa lakeusmaisemaa ja omia juuriaan ympäröivässä kulttuurimaakunnassa.

Etelä-Pohjanmaalla on jo kauan murehdittu omaleimaisen rakennusperinteen katoamista, mikä on myönteinen merkki ainakin tilanteen tiedostamisesta. Maakuntasuunnitelmaankin on vuosien mittaan toistuvasti sisällytetty huoli vähenevän kulttuurimaiseman arvoista, mutta suhteessa puhetta on riittänyt paljon enemmän kuin tekoja. Kymmenittäin taloja häviää joka vuosi kenenkään voimatta estää. Juhlapuheet ja museoiminen eivät ole ratkaisu, vaan tarvitaan konkreettisia toimia elämää ja jatkumoa varten. Esimerkiksi inventointia, paljon enemmän osallistavaa arvokeskustelua, hirsikertojen varastointia aluevarastoon jos rakennus on pakko purkaa eikä ostajaa löydy ajoissa,  sekä näkyvää tiedotusta pohjalaistalojen korjaamisen asiantuntijoista joilta saa apua. Tarvitaan myös ministeriötasolla tehtäviä ratkaisuja. Kuten perikuntien velvoittamista tyhjien rakennusten kunnossapitoon tai myyntiin, verohuojennuksia tyhjien kiinteistöjen myyntivoittoihin, rakennusten myynnin rajoittamista kulttuurialueen ulkopuolelle, ja erityistä lisätukea korjausrakentamiseen. 

Vanhojen rakennusten omistajille ei saa aiheuttaa taloudellista tappiota esittämällä mahdottomia vaatimuksia. On luotava taloudellisia edellytyksiä ja kyettävä rahalla tukemaan hyviä ratkaisuja. Niitä, jotka ovat nähneet vaivaa vanhan kunnostamisessa ja onnistuneet, on palkittava. Sen he ansaitsevat.