keskiviikko 17. marraskuuta 2010

Onko oman historian kunnioittaminen sivistyksen mitta?

Knuuttilan taloryhmä Kuortaneella.  Kuva: Eeva-Liisa Kulju, Viiskunta
Maaseutumaisema on muuttunut reippaasti. Vuosisatojan ajan hyvin toiminut perinteinen maatalon pihapiiri ei enää olisi toimiva sellaisenaan. Riihet on korvattu kuivaajilla, hevostallit ja liiterit konehalleilla. Aittojen tilalle on tullut viljasiiloja ja latojen tilalle muoviin kääräistyjä pyöröpaaleja. Eipä taida enää missään olla samalla maatilalla navettaa, lampolaa, kanalaa ja sikalaa saati sellaista navettaa, jossa olisi omat karsinansa kaikille eri eläimille. Maatilat ovat erikoistuneita ja tuottavat elintarvikkeita suurissa yksiköissä, jotka näkyvät maisemassa valtavina tuotantolaitoksina. Lampaita näkee harvoin, lehmät eivät välttämättä enää laidunna ulkona, siat ja kanat kasvavat sisätiloissa. Kaikki tämä on väistämättömän kehityksen tulosta, kun väestöstä enää pieni osa tuottaa itse ruokaa. Väkimäärä kasvaa ja keskittyy kaupunkeihin, jolloin ruoan tuotannon on oltava tehokasta. 

Maaseutumaisema on viimeisten seitsemänkymmenen vuoden aikana muuttunut muistakin syistä. Ammattimainen arkkitehtuuri alkoi levitä maaseutupitäjiin jo ennen sotia, ja sotien jälkeen rakentamisen tarve räjähti, kun oli nopealla aikataululla sijoitettava oman maan pakolaisia uusille asuinseuduille ja suuret ikäluokatkin syntyivät rajoiltaan kaventuneeseen maahan. Rakennustarpeista oli pulaa, valtio sääteli voimakkaasti suunnittelua ja rakentamista, ja koulunkäyneiden suunnittelijoiden tekemät tyyppipiirustukset mursivat paikallisen rakennusperinteen. Taajamiin nousi ensimmäistä kertaa omakotitaloalueita, joissa talot olivat keskenään samannäköisiä. Rakentamisen paine johti siihen, että rakentamisesta kehittyi teollisuuden tuotantohaara, jossa määrälliset tavoitteet nousivat hallitseviksi. Rakennuksista tuli rakennuttajille pelkkiä sijoituskohteita, joilla ei ollut heille itselleen muuta merkitystä. Samanlaisia talotyyppejä käytettiin sekä maaseudulla että taajamien omakotitaloalueilla. Suomen eri maakuntien ilme yhtenäistyi, ja rakennettujen maisemien kulttuurinen omaleimaisuus alkoi väistyä.

Funktionalistisesta modernismista tuli 1950-luvulla suomalainen ihanne, jonka nimissä on sittemmin hävitetty pysyvästi paljon kaunista vanhaa rakennuskantaa. Funktionalismissa yksi keskeisistä ajatuksista on, että esimerkiksi sellainen koristelu, jolla ei ole käytännön tarkoitusta, tulee karsia suunnittelusta kokonaan pois. Alvar Aallon suunnittelema Seinäjoen hallinto- ja kulttuurikeskus on Etelä-Pohjanmaalla tänäänkin se ykköskohde, jota esitellään ulkomaisille turisteille malliesimerkkinä suomalaisesta arkkitehtuurista. Ulkomainen vierailija ihailee jos ihailee - ja kysyy sitten: "Missä teillä on vanha kaupunki?"

Turisti on kenties kotoisin jostakin eurooppalaisesta kaupungista, jonka ytimessä on yhä tallessa keskiaikaisia taloja vanhan kaupunginmuurin ympäröiminä. Ne saatettiin pommittaa hajalla maailmansodassa, mutta rakennettiin uudelleen samannäköisiksi kuin ennen pommituksia. Ehkä hän tulee Saksasta, jossa laki puuttuu ankarasti vanhojen rakennusten purkamiseen ja jossa on siirretty kokonaisia kyliä moottoritien alta uuteen paikkaan, että vanhat rakennukset säilyisivät maisemassa. Tai Italiasta, jossa suuretkin rakennushankkeet pysyvät jäissä kunnes arkeologiset tutkimukset on saatettu päätökseen. Tulipa hän mistä tahansa sivistyneestä maasta, joka tapauksessa hän tulee paikasta, jossa vanhoja rakennuksia arvostetaan suuresti, ja jossa oman historian ja kulttuuriperinnön tietoista hävittämistä pidettäisiin täysin käsittämättömänä tekona. 

Seinäjoki on Vaasan, Kokkolan tai vaikkapa Kristiinankaupungin rinnalla vielä hieman murrosikäinen keskus. Se ei ole nuoruuden huumassaan halunnut jättää jäljelle mitään vanhaa, vaan on purkanut puurakennukset pois kerrostalojen ja aaltolaatikoiden tieltä, ja suunnittelee yhä parkkipaikkoja viimeisten keskusta-alueella sijaitsevien aittarakennusten paikalle. Sillä on ollut kiire aikuiseksi, eikä se ole sietänyt muistoa lapsuudestaan Ilmajoen mahtipitäjän kylänä. Vaikka se korostaa nuoruuden kasvuvoimaansa ja menestystään olemalla mahdollisimman nykyaikainen, alkaa sen itsetunto kuitenkin saada jo aikuista varmuutta. Se alkaa oppia arvostamaan ikkunoistaan avautuvaa lakeusmaisemaa ja omia juuriaan ympäröivässä kulttuurimaakunnassa.

Etelä-Pohjanmaalla on jo kauan murehdittu omaleimaisen rakennusperinteen katoamista, mikä on myönteinen merkki ainakin tilanteen tiedostamisesta. Maakuntasuunnitelmaankin on vuosien mittaan toistuvasti sisällytetty huoli vähenevän kulttuurimaiseman arvoista, mutta suhteessa puhetta on riittänyt paljon enemmän kuin tekoja. Kymmenittäin taloja häviää joka vuosi kenenkään voimatta estää. Juhlapuheet ja museoiminen eivät ole ratkaisu, vaan tarvitaan konkreettisia toimia elämää ja jatkumoa varten. Esimerkiksi inventointia, paljon enemmän osallistavaa arvokeskustelua, hirsikertojen varastointia aluevarastoon jos rakennus on pakko purkaa eikä ostajaa löydy ajoissa,  sekä näkyvää tiedotusta pohjalaistalojen korjaamisen asiantuntijoista joilta saa apua. Tarvitaan myös ministeriötasolla tehtäviä ratkaisuja. Kuten perikuntien velvoittamista tyhjien rakennusten kunnossapitoon tai myyntiin, verohuojennuksia tyhjien kiinteistöjen myyntivoittoihin, rakennusten myynnin rajoittamista kulttuurialueen ulkopuolelle, ja erityistä lisätukea korjausrakentamiseen. 

Vanhojen rakennusten omistajille ei saa aiheuttaa taloudellista tappiota esittämällä mahdottomia vaatimuksia. On luotava taloudellisia edellytyksiä ja kyettävä rahalla tukemaan hyviä ratkaisuja. Niitä, jotka ovat nähneet vaivaa vanhan kunnostamisessa ja onnistuneet, on palkittava. Sen he ansaitsevat. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti